Kauan kaivattu perusteellinen keskustelu rasvojen terveellisyydestä on vihdoinkin aloitettu julkisesti. Kissan nosti pöydälle TV 1:ssä maanantaina 13.9. esitetty MOT - Rasvainen kupla, ja keskustelu jatkui kiihkeänä eilisiltaisessa A-talkissa. Jälkimmäisen ohjelman voi katsoa Ylen Areenassa kuukauden ajan, ja MOT:lla on vielä muutama päivä esitysaikaa jäljellä.

Osallistuin keskusteluun MOT:n blogissa ja puhkoin toivottavasti omalta osaltani rasvaista kuplaa. Omalla nimellä esiintyminen poiki yhteydenoton Yleisradion toimittajalta, joka kyseli minulta uskonnon ja ruokavalion yhtäläisyyksistä A-talkin keskustelua taustoittaakseen. Lopulliseen ohjelmakokonaisuuteen uskontonäkökulma ei kuitenkaan päätynyt.

Neljänkymmenenviiden minuutin mittaisessa keskustelussa ehdittiin oikeastaan vain raapaisemaan rasvaista pintaa, mutta lopputulos oli joka tapauksessa hersyvää katsottavaa niille, jotka ovat jo pitkään peräänkuuluttaneet tämäntyyppistä keskustelua. Virallista näkemystä edustavat Pekka Puska ja Mikael Fogelholm politikoivat ja kiemurtelivat, kun rasvateorian kyseenalaistajat Kari Salminen ja Taija Somppi ahdistelivat heitä epämiellyttävillä kysymyksillä.

Ohjelman herkullisin anti tuli esille, kun Salminen vaati napakasti pöytään tieteellistä tutkimusta, joka osoittaisi voin aiheuttavan sydän- ja verisuonitauteja. Sitä ei tullut, ja Fogelholm joutui myöntämään vastauksena Salmisen kysymykseen, että itse asiassa tutkimusnäyttöä tyydyttyneen rasvan vaarallisuudesta ei ole. Luonnollisen eläinrasvan puolestapuhujille tämä oli vähintäänkin erävoitto.

Aiemmin puheenaihe nimeltä rasva on pyritty vaikenemaan kuoliaaksi mediassa vetoamalla konsensukseen eli siihen, että tieteen asiantuntijaeliitti on jo löytänyt kysymyksiin valmiit vastaukset, eikä aiheesta näin ollen tarvitse tavallisen rahvaan kuullen edes keskustella. Nyt on havaittavissa merkkejä siitä, että iso laiva kääntyy sittenkin. Jään erittäin suurella mielenkiinnolla katsomaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Viime viikolla sain ensimmäistä kertaa kokea sen, miltä tuntuu lukea lehden kirja-arvostelu hengentuotteestani. Helsingin seurakuntayhtymän lehti Kirkko & kaupunki julkaisi sellaisen osana erilaisia ruokakirjoja arvioivaa juttua. Marja Kuparisen ja Tommi Sarlinin kirjoittama arvio ei ollut kovinkaan ylistävä, pikemminkin päinvastoin. Mielestäni rivien välistä oli luettavissa arvioijan hienoinen ärtymys kirjaa kohtaan. Tässä pari suosikkikohtaani:

”Fantasiassa on helppo syyttää Terveyden ja hyvinvoinnin laitosta valheellisista tutkimuksista ja kytköksistä elintarviketeollisuuteen ja lääkefirmoihin. Ihanko maailmanlaajuisesti?”

THL:ää vastaan ei tietystikään saa sanoa Kirkossa & kaupungissa pahaa sanaa. Lehden tuoreimmassa numerossahan ylistettiin helsinkiläisten pärjäämistä seurakuntien ja THL:n yhteistyönä toteuttamassa Läskillä lukutaitoa -kampanjassa, ja minun penseä suhtautumiseni ko. kampanjaa kohtaan olisi voinut vaikka saada hienon juhlatunnelman lässähtämään.

”Mitä hyvää? Pitää oikein miettiä.”

Näen sieluni silmin arvioitsijan miettimässä päänsä puhki, mitä hyvää kirjassa on! Riemastuttaa lukea lehdestä, että Low fat -uskonto on pakottanut jonkun ajattelemaan. Muiden kirjojen kohdalla – joista suurin osa on keittokirjoja – jyvien löytäminen on ollut mutkattomampaa.

Kirjaa kritisoidaan myös siitä, että faktan ja fiktion sekoittaminen vaikeuttaa lukemista. Ikinä kuulleet satiirista? Kustannustoimittajani mukaan tosin samaa tekstiä voidaan pitää joko satiirina tai hölynpölynä lukijan lähtökohdista riippuen.

Arvion vähemmän mairittelevasta sävystä huolimatta olen iloinen, että kirjani oli noteerattu lehden sivuilla. Mukana oli myös kuva ja naseva tiivistelmä kirjan perusideasta. Kaikki näkyvyys on toistaiseksi ollut hyvää näkyvyyttä. Tavoitteeni oli, että Low fat -uskonto herättäisi lukijoissa voimakkaita tunteita puoleen ja toiseen, ja näin se näyttää todella tehneen. Siitä näemmä joko pidetään tai ärsyynnytään. Nautittavaa!

Suureksi harmikseni minulta oli jäänyt huomaamatta 13.5. Vantaan Laurissa julkaistu palaute haastattelustani. Jos olisin huomannut sen ajoissa, olisin voinut kirjoittaa vastineen itse lehteen, mutta nyt tyydyin avaamaan aiheesta keskustelun Laurin verkkosivuilla. Julkaisen tässä otteen palautteesta (koko teksti linkissä) sekä oman vastineeni.

”Tietoa diabeteksesta 13.05.2010

Luin huvittuneena Anja Bessonoffin uskonnollista ajattelua rasvoista (VL 6.5.). Ensimmäistä kertaa kohtaan teologin, joka on ottanut asiakseen luoda uusi rasvainen uskonto. Hän teilaa Suomen rasvagurut mennen tullen. Samalla saarnalla diabeetikon insuliiniannoksien piikkeineen pitäisi lentää ronskisti roskikseen.”

Lue koko palaute täältä: http://www.vantaanlauri.fi/arkisto/2010/2010-05-13/mielipide/Tietoa-diabeteksesta

Vastine:

Hei!

Olen pahoillani, etten ole aiemmin huomannut tätä kommenttia minusta tehtyyn haastatteluun. Pidän kaikkea palautetta mielenkiintoisena ja arvokkaana.
Haluaisin oikaista väitteen, jonka mukaan en tiedä mitään asioista, joista kirjoitan. En ole lääkäri vaan teologi, joten lääketieteellisissä kysymyksissä tukeudun sen alan asiantuntijoiden näkemyksiin. Heitä ovat tässä tapauksessa muun muassa lääkärit Antti Heikkilä ja Annika Dahlqvist, jotka ovat onnistuneesti hoitaneet diabetespotilaita hiilihydraatteja rajoittavalla ruokavaliolla.

Lehtihaastattelussa asia on ehkä hieman epämääräisesti ilmaistu: "Ja kun diabeetikot syövät suositusten mukaisesti paljon hiilihydraatteja, heidän verensokerinsa heittelehtii ja he tarvitsevat enemmän lääketeollisuuden tuottamia insuliinivalmisteita, Bessonoff sanoo."

Se perusperiaate ei kai kuitenkaan ole kiistanalainen, että mitä enemmän hiilihydraatteja syödään, sitä enemmän insuliinia tarvitaan. Minä en ole koskaan ohjeistanut heittämään insuliineja roskakoppaan; en ole pätevä antamaan sellaista ohjetta. Mutta jos diabeetikot söisivät enemmän rasvaa ja vastaavasti vähemmän hiilihydraatteja, he eivät tarvitsisi niin paljon insuliinia ja heidän verensokerinsa pysyisi tasaisempana. Olen kuullut tästä monia hyviä kokemuksia diabeetikkojen itsensä kirjoittamana.

Syy, miksi monet diabeetikot eivät uskalla ryhtyä tällaiselle ruokavaliolle on se, että heitä pelotellaan rasvan vaaroilla. Viime aikoina on kuitenkin ilmestynyt useita tieteellisiä tutkimuksia ja tutkimusten yhteenvetoja, joissa todetaan, että luonnollinen tyydyttynyt rasva ei ole terveydelle vaarallista, mutta liiallinen hiilihydraattien saanti sen sijaan on. Eikö diabeteksen hoitoon kannattaisi siis hakea uusia tuulia?

Myös minä puolestani suosittelen palautteen antajaa ottamaan selvää siitä, minkälaisia erilaisia tapoja diabeteksen hoitoon on olemassa. Niistä yksi on nimeltään vähähiilihydraattinen eli VHH-ruokavalio. Sen avulla monet diabeetikot voivat tänä päivänä hyvin. Lääketieteessä ei kuuluisi olla dogmeja, kuten uskonnossa. Jos jokin uusi hoitotapa on parempi kuin entiset, sen tulisi syrjäyttää ne.

Kunnioittaen,
Anja Bessonoff

Kun Low fat -uskonto ilmestyi, sitä ei heti laajalti huomattu tai vaihtoehtoisesti haluttu noteerata lehdissä. Nyt kuitenkin kirkolliset / uskonnolliset lehdet ovat kiinnostuneet haastattelemaan minua. Se sopii hyvin, sillä identifioidun mielelläni nimenomaan kirjoittavaksi teologiksi enkä yritä päteä lääketieteen tai ravitsemustieteen asiantuntijana, vaikka tiedänkin niistä ehkä enemmän kuin keskiverto maallikko.

Minusta vaikuttaa siltä, etteivät teologin esittämät uskonnolliset tulkinnat ruokavalioista tunnu niin suurelta uhkalta vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle kuin esimerkiksi luonnontieteilijän esittämät konsensuksen vastaiset väitteet ravitsemuksesta. Hyvä näin. Kirjassani on tietty manifesti, mutta sen ei ole tarkoitus olla vain puheenvuoro tietynlaisen ruoan puolesta. Sen tärkeämpänä tehtävänä on kuvata uskonnon nykytilaa ja uskonnollisen katsomuksen kehityskaarta kahden esimerkkiuskonnon, Low Fat -kirkon ja VHH-liikkeen, kautta.

Lehtihaastatteluissa pääsin ilokseni kritisoimaan minua järkyttänyttä tapausta, evankelis-luterilaisen kirkon osallistumista THL:n ”Läskillä lukutaitoa” -kampanjaan. Low Fat -kirkossa ihmiset joutuvat aina ennen ehtoolliselle pääsyä puntarille, verenpaine- ja kolesterolimittaukseen. Sitä vastoin en olisi äkkiseltään uskonut, että sekin kirkko, jonka virkaan minä olen opiskellut, alkaa järjestää eteisessään punnituksia. Näin kuitenkin tapahtui, ja useimmilta tahoilta kirkko sai tästä hyvästä vain kiitosta ja ylistystä. Ah, miten jaloa kannustaa ihmisiä laihduttamaan ja auttaa samalla kärsiviä nepalilaisia!

Jos uskon, että Jeesus kuoli ristillä ihmisten syntien puolesta, onko minun pakko uskoa samalla myös Pekka Puskan ravitsemussuosituksiin, jos kerran kansankirkko ja THL ovat yhteistä rintamaa? Pelastuuko ihminen sittenkin tekojen kautta, vai mitä se Luther oikein opettikaan? Miksei edes Kristuksen seurakunta voisi olla painontarkkailusta vapaa vyöhyke, armoa! Lisää kritiikkiäni kirkon läskikampanjaa kohtaan voi lukea Vantaan Laurin jutusta ”Rasvauskossa” sekä pian ilmestyvästä Sana-lehden haastattelusta.

Merkittävä osa suomalaisista osallistuu päivittäin joukkoruokailuun päiväkodissa, koulussa, sairaalassa tai vanhainkodissa. Nämä ruokailut ovat virallisten low fat -ravitsemussuositusten mukaisia ja useimmiten hyvin pienellä budjetilla toteutettuja. Koska ne eivät saa sisältää juurikaan rasvaa ja proteiini on liian kallista, mitä jää jäljelle? Hiilihydraatit ja vesi. Näistä kahdesta ainesosasta laitosruoka valtaosiltaan muodostuu. Valinnanvaraa laitosruoassa ei normaalisti ole, paitsi seuraavien välillä: ota tai jätä.

On muutamia perusteita, jotka oikeuttavat erityisruokavalioon. Ne jakautuvat kahteen ryhmään: terveydellisiin ja eettisiin. Terveyssyiden nojalla voi saada vapautuksen tietyistä ruoka-aineista, kunhan on esittää lääkärintodistuksia ja lausuntoja jostakin allergiasta, intoleranssista tai yliherkkyydestä. Eettiset perusteet liittyvät uskonnolliseen vakaumukseen tai muuhun ideologiaan. Niin muslimi kuin vegaanikin voi pyytää laitoskeittiöstä omaan vakaumukseensa sopivaa ruokaa ilman lääkärintodistusta.

Kasvisruoka on nykyään yleisesti tunnustettu ja hyväksytty vaihtoehtoinen ruokavalio, jonka saamiseksi laitosruokailussa oma ilmoitus riittää. Aina näin ei ole ollut, vaan kasvissyöjien on pitänyt taistella tämän tilanteen saavuttamiseksi. Sama prosessi on vielä suureksi osaksi läpikäymättä VHH-ruoan osalta. Minä olen jo tarttunut aseisiin, ja toivon kaikkia kynnelle kykeneviä taisteluun mukaan.

Lapseni menee syksyllä kunnalliseen päivähoitoon. Hänellä ei ole mitään todettuja sairauksia eikä yliherkkyyksiä, ei myöskään ravitsemuksen taustalla vaikuttavaa uskonnollista vakaumusta, mutta laitosruoan näkökulmasta hän noudattaa erityisruokavaliota. Minulla ei ole etukäteen mitään tietoa, miten päiväkodissa suhtaudutaan harvinaisiin erityisruokavalioihin, meidän tapauksessamme kohtuullisen vähähiilihydraattiseen ja runsas(eläin)rasvaiseen ruokavalioon.

Minulla ei ole oikeastaan mitään muita toivomuksia, kuin että poikani saa päiväkodissa voita ja täysmaitoa margariinin ja rasvattoman maidon sijaan. Luulisi tämän olevan yksinkertaista toteuttaa. Olen myös valmis tarvittaessa viemään itse nämä ruoka-aineet päiväkodin jääkaappiin, jos kaupunki ei voi hankkia niitä. Jos päiväkoti suhtautuu tähän nihkeästi, kyse on varmasti periaatteesta, ettei voida tanssia joka asiakkaan pillin mukaan. Mutta silloin minun on valitettavasti heittäydyttävä hankalaksi.

Ilman voita tuo olisi varmasti yhtä kutisevaa ihottumalaikkua koko poika. Mutta uskooko sitä kukaan ilman lääkärintodistusta? Pitäisikö minun altistaa lapseni ensin kärsimään, jotta voisin todistaa jollekulle jotakin? Enpä taida. Miksi en voisi vedota eettisiin periaatteisiin vaatiessani lapselleni kunnon ruokaa? Maassa, jossa vallitsee uskonnon ja aatteen vapaus, meidän perheemme on valinnut tällaisen ravitsemusideologian. Onko meillä oikeus tämän vakaumuksen mukaiseen ruokaan myös joukkoruokailussa?